Etenemisen ja mailankäytön virtuoosi
Juha Korhosen ei ollut tarkoitus pelata pitkää uraa – mutta niin kuitenkin kävi. Korhonen tuli Jymyn ykkösjoukkueen mukaan 15-vuotiaana nuorukaisena kesällä 1969 ja lopetti joukkueen vanhimpana kesällä 1987, palatakseen vielä kaksi vuotta myöhemmin. Välille mahtui pelivuosia Oulussa ja yhdeksän arvo-ottelua. Oivallisista vaihtolyönneistään tunnettu Korhonen hioi osaamisensa sellaiseksi, että pystyi 1980-luvun puolivälissä ihastuttamaan sotkamolaisyleisöä toteuttaessaan pitkälle keskusteltuja suunnitelmiaan kentällä.
”Vaihtotilanteista sanotaan, että 1–2-väli on vaikein hoitaa. Ajattelumallini oli, että sulla on kolme lyöntiä ja niillä teet vaihdon. Ei niin, että yhdellä”, Juha Korhonen kertoo. ”Pitää olla mietittynä asiat niin, että toteutat vaihdon kolmella lyönnillä. Voit kokeilla yhtä ja jos se ei onnistu, sitten on valmiina [suunnitelma siitä] miten jatkat. Mutta se ei ole epäonnistuminen, jos eka lyönti epäonnistuu. Kolme lyöntiä ja niillä on merkitystä”, hän korostaa. ”Itse pelasin 1–2-välin siten, että päätin itse ratkaisut, jos oli vakiokaveri menossa. Sen pesänvälin jälkeen pelinjohtaja otti ohjat.”
Nykyään puhutaan tilan tekemisestä seuraaville lyönneille. Tämä periaate näkyi kovan taktikon ajattelussa. Jos ulkokenttä yritti läheltä pelaamalla tilkitä välit, ensimmäinen lyönti saattoi olla kova kiskaisu takalaittomaksi. Kopparit siirrettiin kauemmaksi ja välin aukesi tilaa vaihtolyönnille.
”Jussilla oli aina useampi strategia valmiina. Jos kentän pinta ei mahdollistanut korkeita pomppuja, hän pelasi lentopomppua [normaalisti pomppua lyödessä otetaan väärät pois] ja oli varautunut lyömään väärästä syötöstä tarkoituksellisesti laittoman. Katsomoon sellainen tilanne saattoi näyttää omituiselta, mutta Juha tiesi tarkalleen mitä teki,” muistelee Vesa Tervo.
Korhosella oli 1980-luvulla oivallinen yhteistyö Jymyn sieppari Jorma Parviaisen kanssa. ”Jorma oli sopivasti minun jälkeeni lyöntijärjestyksessä ja pystyi toimimaan taka-apuna.” Repertuaaria oli paljon. ”Pyrin saamaan lyönnin onnistumaan, ja silloin tilanteen epäonnistuminen johtui vain siitä, että ulkopelaaja pystyi pelaamaan myös hyvin. Mutta jos takaa tuli tieto etukenttäpelaajan liikkeestä ja siitä, minne jää tilaa, sillä pystyi varmistamaan onnistumisen.” Parviainen pystyi etukenttäpelaajana miettimään asioita myös ulkopelaajien luultavan pelaamisen kannalta.
Kainuun Sanomien toimittaja Jorma Säkkinen kirjoitti osuvasti heti heinäkuussa 1969 Juha Korhosen olevan ”vaarallisimmillaan etenijänä”, tämän ensimmäisen kotikentällä (Jyväskylän Lohea vastaan) pelatun ottelun jälkeen.
”Tuomarit kertoivat aikoinaan soitelleensa keskenään, että kaikki osaisivat huomioida Sotkamon pelejä tuomitessaan minun etenemistäni. Oli tiedossa, että tulen taipaleen lopussa niin kovaa, että tarvitsi olla tarkkana tilanteissa, jotka normaalisti kääntyisivät paloksi”, Korhonen muistelee. ”Pitää paikkansa. Juhan loppukiihdytys oli kuuluisa”, toteaa Tervo. Täydellisiä tilastoja uran ensimmäiseltä vuosikymmeneltä ei valitettavasti ole, mutta olemassa olevien lukujen perusteella voidaan arvioida Juhan tuoneen 1969–1980 Suomensarjassa ja kahden pääsarjakauden aikana yli 250 juoksua, mahdollisesti vielä enemmän, ja 1980-luvulla vielä n. 150 juoksua lisää. ”Muutama muisto palaa mieleen. Sotkamossa pelatussa Suomen cupin ottelussa Kankaanpäätä vastaan pääsin lähtemään tosi räväkästi kolmoselta kotiin. Vaikka lyönti meni 3-pussiin ja vastustajan polttaja oli maan parhaita, ehdin kotiin.”
Toinen tähtihetki on Imatralta SM-sarjasta 1984. Yhdeksännen tasoittavalla peli oli 3–3 ja kakkostilanteessa Määtän Jari oli viimeinen lyöjä. Ratkaisu jäi viimeiseen lyöntiin. Kotijoukkue oli vetäytynyt turvaamaan rajoja. ”Kärkyin pitkälle – olisin palanut, jos IPV:n lukkari olisi heittänyt, mutta taisi laskea, että ei tuosta voi ehtiä kotiin kuitenkaan – ja pääsin niin hyvään vauhtiin, että ehdin helposti, kun Jari löi pallon takakentälle. Voitimme 4–3.”
Uran loppuvuosina etenemiseen tuli myös uusia ajatuksia, joita nykytaktiikassa saatetaan pitää selviöinä. Etutilanteessa pompulla vietiin tuohon aikaan vain kärkeä kakkoselta. ”Jorma löi pompun kakkospesää kohti ja jos lyönti oli selvästi epäonnistunut ja tiesi, että kakkosvahti tulee heittämään kolmoselle, silloin pystyi lähtemään kohti kakkosta. Se oli uutta. Turha oli jättää lyöjää huonoon tilanteeseen.”
Korhosen isä Unto ja hänen setänsä Kauko olivat mukana Jymyn pelitoiminnassa 1940- ja 1950-luvuilla. Unto oli myös tuomari ja vastasi joukkueen kuljetuksista. Juha Korhonen muistaa olleensa 1963 ensimmäisen mestaruuden ratketessa katsomassa Puurtilassa. Päivästä ei ole kuitenkaan jäänyt muuta mieleen kuin menomatkalla autosta hajonnut rengas.
”Osaaminen syntyi siitä, että pelattiin ns. näpypeliä, eli pienellä kentällä – kotipihassakin pystyi sitä pelaamaan. Vanhempieni kotitalon autokatoksen seinä on aika käytetty. Omakohtaiseen harjoitteluun pohjautuu lyöminen ristiotteella. Jostakin syystä maila istui paremmin siten, että jos itse syötät itsellesi, kädet asettuivat niin päin, että siitä tulee ristiote. Yksinkertainen syy. Toinen syy luultavasti on, että Vuorisen Pasi sanoi, että ristiotteella on helpompi kääntää ranteilla.”
Pesäpallokenttiä oli kylällä ja myös Sotkamon syrjemmillä kylillä paljon ja pelaajia riitti runsaasti.
”Kotitaloni lähellä Kuhmon päätien toisella puolella oli kissankäpälää kasvava kenttä, jonka mitta riitti polttolinjaan asti. Niin sanottu Savikon kenttä oli toinen, jossa pelattiin. Kalastus ja mäkihyppy olivat muita harrasteita. Kun Montusta purettiin iso mäki, siihen loppui minun mäkihyppyurani. Ehdin hypätä Kajaanin suuresta mäestä”, Korhonen muistaa. Pienet asiat jäivät nuorukaisille mieleen. ”Väisäsen Aulis kävi Pisterinniemen leirillä illalla paikalla ja oli se pelaaja, jonka kanssa me pikkupojat pääsimme heittelemään. Väisäsen veljekset olivat molemmat harjoitusten pitäjinä junioreille, mutta Sotkamon ulkopuolelle lähdettiin pelaamaan vasta oikeastaan C-pojissa.”
Miten 15-vuotias päätyi pelaamaan edustusjoukkueeseen ja vakiinnutti heti pelipaikan takakentältä?
”Kinnusen Juhanin isä oli puheenjohtaja, he asuivat siinä Kuhmon tien varressa olleen kentän vieressä. Hän ja Vuorisen Pasi näkivät meidän pelaamistamme, ja katsoivat varmaan, että tuo kaveri on suht’ luonteva tuossa hommassa. Me nuoret olimme myös ykkösjoukkueen harjoituksissa pallopoikina, sielläkin varmasti nähtiin, että niitä palloja tarttui.”
Niinpä kun Matti Korhonen joutui vuonna 1969 sarjan puolivälissä jäämään työesteiden takia pois otteluista ja Eero Moilanen siirtyi pois takakentältä, tarjosi pelinjohtaja Martti Heikkinen Juha Korhoselle pelimahdollisuuden.
”Heikkisen Martilla oli ymmärrystä siihen, kuinka takakenttäpelaajia koulitaan ulkopelin osalta. Sain harjoitella sen, että miten otetaan välilyönnit – lähdetään hakemaan ja otetaan kiinni. Paras ulkopelikouluttaja, mitä minulla takakenttäpelaajana on ollut.”
”Ensimmäinen peli oli ehkä Puurtilassa. Olimme Virtasen Peran kanssa nuorina mukana. Meille aukesi sopivat paikat, minä pääsin koppariksi ja Pertille tuli tilaa etukentälle. Pelasimme sitten useamman vuoden numeroilla 1 ja 2.” Suomensarjakausi 1973 jäi Juhalta kesken, kun Unto Korhonen vei perheensä pitkälle Euroopan matkalle: ”Olimme Espanjassa ja Ranskassa, palasimme vasta kevättalvella 1974.”
Pitkästä poissaolosta huolimatta Juha pelasi jälleen vakuuttavasti ja tuli valituksi Jymyn Suomensarjapelaajana Liitto-Lehdistö-otteluun Riihimäelle. ”Siellä oli oululaisia pelaajia vastustajalla. Nopeitakin juoksijoita. Tuli siellä sellainen välilyöntitilanne, jossa sai kokeilla, että eivät ne nopeimmatkaan ennätä, kun itse on riittävän hyvin mukana. Eli ulkopeli sujui hyvin.”
Seuraavaksi vuodeksi 21-vuotias Korhonen siirtyi ylemmälle sarjatasolle useamman 1970-luvun sotkamolaisen kärkipelaajan tapaan. ”Opiskeluiden kautta muutin Ouluun. Oli luontevaa siirtyä Lippoon.” Suomensarjavuosilta tuttu Tapio Väisänen siirtyi myös tuolle kaudelle Lipon miehistöön pelattuaan 1974 Puna-Mustissa. ”Juha oli todellinen herrasmies. Ystävällinen, loistava joukkuepelaaja ja huumorintajuinenkin”, kertoo Tapio Väisänen. ”Pelatessaan kanssamme hän taisi joskus mainita, että lopettaa luultavasti suht nuorena. Perheasiat ja ammatilliset asiat alkoivat saada sijaa”, Väisänen muistelee. ”Noin pääsääntöisesti muu elämä on määritellyt tekemiseni ja pesäpallo on tullut siinä mukana. Enemmän niin päin kuitenkin”, toteaa Juha Korhonen.
Sotkamo oli ollut oivallinen koulu Korhoselle lyöntipelin opetteluun. Suomensarjakausilla vaihtaja sai kuljettaa monenlaisia etenijöitä ja vaihtotilanteiden vaikeustaso vaihteli runsaasti.
”Lipossa oli sitten Ranckenin Tero sen verran nopea, että piti yksinkertaistaa vaihtolyöntejä. Oulussa näki tason SM-sarjassa ja sitten Suomensarjassa – se vaihtui vuosittain – millaisia pelaajia on ylimmällä sarjaportaalla ja millainen taso on. Siinä huomasi, että pärjää ihan hyvin. Ulkopelissä on jäänyt mieleen vaikkapa Kankaanpään Seppo-Uusi-Oukari. Vaikka hän löi erittäin hyvin 3-pesän taakse, niin kyllä siinä vielä ehti senkin hakemaan – syöksymällä jos ei muuten.”
Tuolloin 1970-luvun puolivälissä tehtiin myös sääntömuutoksia. Takarajaa vietiin kauemmas, että voimalyöjät saivat enemmän tilaa. Sama tapahtui vaihtolyöntipuolella: etukentän rajaa vietiin kauemmas ja kauemmas, että pompunlyönti ei olisi liian helppoa.
”Käytin pomppua erittäin paljon.” Kun tekniikka oli kunnossa, Korhonen pystyi lyömään pompun niin korkealla kaarella, että se meni kakkosvahdin yli, jos tämä ei ollut varuillaan. ”Pompun lyömisessä on kyse vain siitä, että syöttö ei ehdi pudota liian alas. Se on helppo lyönti muuten. Oulussa opin myös lyömään pompun pitäen mailasta ylempää kiinni. Pelinjohtaja Sipilän Pekka huomautti, että hän on tarkkaillut muita joukkueita ja huomioinut, että osa porukasta lyö pomppua lyhemmällä otteella.”
Kaudeksi 1978 Juha palasi edustamaan Jymyä Suomensarjaan. Syksyllä hän palasi opiskelemaan Ouluun ja pelasi seuraavat vuodet Lipossa. ”Yhtenä kautena oli mietinnässä se, että lopettaisin, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että Lippo on kokemassa liikaa menetyksiä ja palasin sitten mukaan, kun kysyttiin.”
Aika Lipossa oli ollut hissiliikettä sarjatasojen välillä, mutta vuonna 1983 Korhonen palasi lopullisesti Jymyyn. ”Jymyllä oli 1980-luvun alussa realistinen mahdollisuus palata pääsarjaan. Perusjoukkue oli niin hyvä kaikkinensa, ja kun tulimme takaisin yhdessä Ilpon kanssa, oli Jymy mielestäni jo 1983 riittävän hyvä pääsarjaan, ja se tarkoitti, että pystyisimme pitämään sarjapaikan siellä.”
Jymyn valmennustiimissä käytännön harjoituksista vastasivat Jarmo Heikkinen ja Hannu Hyvönen. Juha kulki harjoituksiin Hyrynsalmelta, jossa asui tuolloin perheineen. Pelinjohtaja Aulis Väisänen asui Helsingissä, etsi kaikenlaista tietoa vastustajista ja jakoi sitä runsaasti. Siitä tuli kilpailuetua.
”Kun on hyviä pelaajia ympärillä, silloin on itse kunkin helpompi pelata paremmin. Se toteutuu Sotkamon osalta edelleen.”
Paremmin peli myös sujui. Kesällä 1984 Juha saalisti onnistuneita ykkösvaihtoja 59 kappaletta. Se oli sarjan toiseksi paras lukema Seinäjoen Jukka Peltoniemen jälkeen. Seuraavalla kaudella Korhonen mahtui jo kärkilyöntitilastossa kahdenkymmenen parhaan joukkoon, ja pelasi edelliskauden tapaan Liitto-Lehdistö-ottelussa, joka tuolloin pelattiin Hiukassa. Kauden 1985 päätyttyä Jymy kuitenkin heikkeni. Perttu Härkönen siirtyi Imatralle ja lukkari Määttä lähti Siilinjärvelle. Juha Korhonen ei kuitenkaan lähtenyt. ”Tuossa vaiheessa olin asettunut jo perheen kanssa Sotkamoon. Ei mulla ollut tarvetta miettiä sitä muuten.” Vaikka kausi 1986 oli sisäpelitehojen osalta Korhosen parhaita pääsarjassa, ei joukkue pystynyt pitämään sarjapaikkaansa. Putoamisen jälkeen lähtivät myös Eero Okkonen ja Ilpo Korhonen Kiteelle.
Kaudella 1987 Korhonen voitti ykköspesiksen etenijäkuninkuuden, kun nuorentunut ja uudistunut Jymy pelasi sarjan kärkikahinoissa. Mutta ura päättyi kilometrien tultua täyteen.
Vaikka Korhonen nähtiin pelaajaurallaan muutamaan kertaan viuhka kädessä tuuraamassa työkiireisiä Martti Heikkistä ja Aulis Väisästä, ei uran jatkaminen valmennusportaassa ollut ajatuksissa. ”Pelaamisessa on hankalinta ja rasittavinta matkustaminen. Siihen väsähtää ensin. Kyllä matkustaminen oli jo riittävää. Takakentällä pelatessa alkoi tulla muutaman kerran mieleen, että mitä mä täällä teen. Alkoi olla jo ikää, minun ikäisiäni pelaajia ei ollut enää montaa. On siinä tilanteessa, että ei välttämättä tarvitse parantaa enää, hyvällä panoksella olemassa olevalla osaamisella pärjää. Silloin alkoi olla se vaihe, että nyt on hyvä jäädä pois. Kyllähän sen pikkusen koki sillä tavalla, että sitä on nuorempien mukana menossa.”
Pesiksen ylimmillä sarjatasoilla oli silloin nykyistä vähemmän yli 30-vuotiaita, ja Korhonen oli muuttunut joukkueen ikänestoriksi. ”Osin pitkä ura johtui siitä, että en ole pahemmin särkenyt itseäni. Joku pieni revähdysvamma on ollut, mutta ei isompaa. Pystyin pelaamaan kunnolla koko ajan ja se tietenkin mahdollisti monta asiaa. Oli onneksi oikea ote eli tein töitä sen eteen, pidin huolta siitä, että verryttelyt ja venyttelyt ovat kunnossa. Sitä piti etenijänä tehdä enemmän kuin jonkun toisen, jonka ei tarvitse juosta.”
”Pelaaminen on ollut kiva harraste, siinä on ollut mukava olla mukana. Toki se menee myös rasitteen puolelle, kun pelataan ylimmällä sarjatasolla.”
Korhonen ei ollut enää mukana saavuttamassa lähitulevaisuudessa kolkuttaneita menestyksiä. Tosin paluu nähtiin kaudella 1989. ”Karra [Hakkarainen] oli loukannut jalkansa, joten tuurasin häntä kopparina osan runkosarjaa.” Rytmiin takaisin pääseminen ei ollut itsestäänselvyys. ”Juoksukunto on hankalinta nopeasti saada takaisin. Lyöminen on kaikkein helpointa, heittäminen sen jälkeen ja juokseminen vaikeinta. Kulkeminen on kuin menisi heikoille jäille. Yritin yhdessä ottelussa korkealla tolpalla karkaamista, ja siinä oli lähellä, että menen nenälleni, kun jalat eivät olleetkaan ihan siinä kunnossa kuin piti. Kerkesin kuitenkin”, Korhonen naurahtaa. Hän pelasi myös urallaan ensimmäistä kertaa pudotuspeleissä, mutta Jymy hävisi puolivälierät Hyvinkäälle voitoin 1–2.
Juha Korhonen muistaa tuolloin aistineensa mitä tuleman pitää: ”Siitä kaudesta tuli sellainen tuntuma, että Jymy olisi voinut pärjätä paremminkin. Joukkue oli todella hyvä, mutta tavoitetta ei ollut vielä asetettu korkealle. Arvioitiin, että vielä ei ole aika. Olisi voinut olla.”
Edellisvuonna ykkössarjassa pelanneelle joukkueelle oli ymmärrettävää lähteä pääsarjaan vielä tunnustelemaan. Korhonen kuitenkin pääsi sekä katsomaan ulkopuolelta että olemaan mukana ja näki että mahdollisuudet olivat vaikka mihin. ”Se toteutui sitten seuraavina vuosina.”
Eläkkeellä Korhonen katsoo pesistä harvemmin. ”En ole hirveän hyvä penkkiurheilija. Osa lapsistani pelasi sen verran paljon pesäpalloa, että tuli katsottua heidän pelejään ja sitä myötä tuli myös jonkun verran kuljettua vieraspeleissä ja tietenkin katsottua kotipelit.”
”Muutama peli kesässä tulee nähtyä. Nykyisin kentälle lähdetään silloin kun saamme vieraita muualta ja he haluavat päästä näkemään Jymyn kotipelin. Silloin kun lähden, pesistä on mukava katsoa”, Juha Korhonen toteaa hymyillen.
Juha Korhonen s. 7.4.1954
Sotkamon Jymy
13 kautta seuran edustusjoukkueessa, kolme Liitto-Lehdistö-ottelua.
Jymyn paras pelaaja 1974.
Matti Korhosen, Roope Korhosen ja Jani Komulaisen ohella ainoa pelaaja, joka on edustanut Jymyä 20 vuoden aikajaksolla.
Oulun Lippo
7 kautta, yksi Suomen cupin voitto (1979), kolme Itä-Länttä ja kolme Liitto-Lehdistö-ottelua.
Pääsarjaura
135 runkosarjaottelua, 2+56 lyötyä, 130 tuotua, 589 kärkilyöntiä
