Jymyfanien tarinat – ”elämä olisi tylsää ilman pesäpalloa ja Jymyä!”
Sotkamon Jymy jakaa kanavissaan kauden aikana juttusarjan, jossa keskitytään seuran pitkäaikaisimpiin ja intohimoisimpiin faneihin. Jymy on aina ollut ylpeä omasta kannattajakunnastaan, ja haluaa siksi tuoda esiin fanien tarinat, yhteiset muistomme ja heidän intohimonsa pesäpalloa sekä Jymyä kohtaan. Jymy on syvästi kiitollinen laajasta kannattajakunnastaan.
Ensimmäisessä jutussa tutustumme kolmeen, Jymyä vuosikymmeniä kannattaneeseen faniin.
Sirkka Mämmi (os. Arffman)
Sirkka Mämmin intohimo pesäpalloa kohtaan juontaa juurensa perheen vahvasta intohimosta pesäpalloa kohtaan. Hänen isänsä, Olli Arffman, oli aktiivinen seuratoimija Sotkamon Jymyssä, ja hänen veljensä Pekka Arffman pelasi Jymyssä sekä juniori- että edustusjoukkueessa. Myös Sirkan poika Henri Mämmi seurasi perheen jalanjälkiä pelaten Jymyssä juniorivuosinaan. Perheen vahva intohimo pesistä kohtaan sekä yhteisöllisyys pesäpallon ympärillä loivat vahvan pohjan Sirkan elinikäiselle harrastukselle. Innostus pesäpalloon alkoi kyteä välittömästi, kun Sirkka muutti Urheilukadulle Hiukan pesäpallostadionin välittömään läheisyyteen vuonna 1952. Olli-isä vei neljävuotiaan tyttärensä katsomaan pesäpalloa, ja pesiskärpänen puraisi välittömästi.
Pesäpalloinnostus roihahti liekkeihin viimeistään vuonna 1963, kun Sirkka oli paikan päällä Varkaudessa katsomassa Jymyn ensimmäiseen mestaruuteen päättynyttä ottelua. Mestaruuteen, matkaan ja itse otteluun liittyvät kokemukset olivat varmasti suurimpia innoittajia, jotka vetivät Sirkan yhä tiukemmin pesäpallon pauloihin, ja jätti pysyvän vaikutuksen hänen elämäänsä. Myöhemmin Sirkka on jakanut lapsuudessa ja nuoruudessa saamansa kokemukset myös oman jälkikasvunsa kanssa: 1990-91 perhe matkusti katsomaan kaikki finaalit Imatralla ja oli paikalla tietenkin Sotkamossa. 2000-luvulla vieraspeleihin kuljettiin myös asuntoautolla.
Työuransa aikana Sirkka työskenteli Sotkamon Osuuspankissa. Yhtenä merkittävänä tehtävänä pesäpallon parissa hän hoiti vuosia Osuuspankin avainpelaajaraatia Jymyn otteluissa. Tämä osoittaa hänen omistautumisensa lajille ja sen paikalliselle kehitykselle.
Sirkka seurasi junioriotteluita erityisesti Pekan ja myöhemmin Henrin pelatessa. Pesäpallon seuraaminen on ollut Sirkalle enemmän kuin harrastus, se on elämäntapa. Vuosikymmenten ajan hän on ollut lähes poikkeuksetta paikalla Keskuskentällä, kun siellä pelattiin pelejä. Hänen vankkumaton läsnäolonsa ja tuki Hiukassa pelanneille joukkueille ovat olleet tärkeässä roolissa. Parhaimpina vuosina Sirkka kävi katsomassa lähes kaikki Hiukassa pelatut ottelut. Mukaan mahtui niin miesten kuin naistenkin Superpesistä, miesten Ykköspesistä ja Suomensarjaa, A- ja B-poikien sekä tyttöjen Superpesistä. Ja tietysti jos Hiukassa pelattiin Maakuntasarjaa tai vaikka C-poikien otteluita, oli Sirkka paikalla. Viikkorytmi piti sisällään lähes poikkeuksetta neljästä viiteen pesäpallo-ottelua.
– Voidaan lähes varmuudella sanoa, että Sirkalla on eniten katsottuja pesäpallo-otteluita Sotkamossa, ja niitä on paljon. Kestäisi varmasti vertailun ihan valtakunnallisellakin tasolla paikan päällä katsottujen pesäpallo-otteluiden kokonaismäärässä. Sirkka on ollut tuttu näky niin edustusjoukkueen kuin muidenkin sarjatasojen kotiotteluissa, Jymyssä pitkän työuran eri rooleissa tehnyt Vesa Tervo vakuuttaa.
Kuva: Sirkka Mämmin kotialbumi.
Sirkan tarina on esimerkki siitä, kuinka intohimo ja omistautuminen voivat siirtyä sukupolvelta toiselle, ja kuinka urheilun, pesäpallon ja Jymyn ympärille rakentuva yhteisö voi tarjota elinikäisiä muistoja ja yhteyksiä. Hänen perheensä ja oma aktiivisuutensa pesäpallon parissa ovat jättäneet pysyvän jäljen Sotkamon Jymyn historiaan. Neljävuotiaana alkanut innostus on sittemmin jatkunut tähän päivään saakka 72 vuoden ajan.
Mauno Sirviö & Risto Savolainen
– Paljasjalkaisena tuhkakyläläisenä voisin varmaan sanoa, että ihminen voi lähteä Sotkamosta, mutta Sotkamo ei ihmisestä, toteaa Jymyn pitkäaikainen fani Risto Savolainen.
Mauno Sirviö ja Savolainen ovat tuttu näky pesäpallokatsomoissa, ja nimenomaan yhdessä, parivaljakkona. Kaksikko on tuntenut toisensa kansakoulun toiselta luokalta alkaen. Molemmat ovat syntyperäisiä sotkamolaisia, ja vaikka asuinpaikka on myöhemmin vaihtunut, niin kaksikkoa yhdistää rakkaus synnyinkuntaa, Kainuuta ja Jymyä kohtaan.
Sirviö muistaa, miten pesäpallokärpänen puraisi jo varhain lapsuudessa. Pesäpalloa pelattiin joka puolella Sotkamoa.
– Kylän poikien ja tyttöjen kanssa koettiin valtavaa liikkumisen riemua ja urheilujuhlaa. Pelejä järjestettiin ja seurattiin muun muassa Ylikylän, Saha-alueen, Jataniemen ja Makkosenmäen alueella.
– Pesäpalloharrastus muuttui aktiivisemmaksi, kun minut houkuteltiin Sotkamon Jymyn rinkiin. Pelasin junnuna Jymyssä useita vuosia ja joukkueemme pelinjohtajana toimi Pekka Arffman. Pekan pelinjohtajuudesta muistan ikuisesti toteamuksen: ”pallo otetaan kiinni vaikka hampain”. Oma ura Sotkamon Jymyssä ei vienyt huipulle asti, mutta monia pelikavereita vei, Sirviö muistelee.
Ensimmäiset muistot Jymyn edustusjoukkueen peleistä kaksikolla on 1970-luvulta. Sirviö kuvailee, että 70- ja 80-luku oli Jymyn kannattajan kannalta yhtä vuoristorataa: joukkueen mukana kannattajat pääsivät kokemaan valtavia onnistumisen hetkiä ja toisaalta isoja pettymyksiä, ennen kuin koitti kultainen 1990-luku. Savolainen muistaa hyvin, kuinka ykkössarjataipaleen aikaan harmitti, kun kyseisen ajanjakson ”tähtistatuksen” pelaajat lähtivät muihin seuroihin mestaruussarjaan. Savolainen nostaa esiin muun muassa Jarmo Vilkin, Juha Korhosen, Jouko Pyykkösen ja Pertti Wirtasen.
– 80-luvulla alkoi pelien seuraaminen tulla intensiivisemmäksi, kun joukkue alkoi osoitella merkkejä tulevasta. Noihin aikoihin tuli pikkupuukatsomo kakkospuolella tutuksi. Aika sama miehitys siellä oli peleistä toiseen ja kapellimestarina usein hääräili Bernard Boltz, jos kalastamiseltaan katsomoon ennätti ja usein ennätti, Savolainen muistelee. 80-luvun lopulla Savolainen muutti opiskelemaan Etelä-Suomeen, jolloin kannattaminen muutti hieman muotoaan.
– Perheen kanssa ajeltiin Jymyn vieraspeleihin Etelä-Suomessa ja tietysti lomilla Sotkamossa käytiin kotipelit katsomassa. 1990-luku meni samoissa merkeissä. Syksyn 1990 ratkaisevaan finaaliin menin pitämään paikkoja n. 3,5 tuntia ennen matsin alkua termospullon kanssa.
Muistinsa mukaan ”vasta” 2,5 tuntia ennen peliä katsomoon tullut Sirviö fiilistelee vieläkin ensimmäistä Suomen mestaruutta, 27 vuoden odotuksen jälkeen. Mukana pelissä oli tietysti repullinen eväitä ja koko keho tärisi jännityksestä.
– Voi sitä urheilujuhlaa. Ensin totta kai reissattiin Imatralle kannustamaan Jymy voittoon. Kuolleeta huudettiin niin, ettei pariin seuraavaan päivään tarvinnutkaan puhua, kun ääni oli mennyt. Mutta kyllä mestaruus tuntui hienolta, ja tuntuu vieläkin.
Tampereelle opiskelujen takia muuttanut Mauno ”Manne” Sirviö aloitti 1990-luvun loppupuolella nykyisen, edelleenkin voimassa olevan perinteen yhdessä ystävänsä Kari Auvisen kanssa: ”kantavana ajatuksena alussa oli, että sinne mennään missä Jymy pelaa ja myöhemmin jalostimme reissuamme niin, että siellä ollaan missä finaalit pelataan, oli Jymy finaaleissa tai ei.”
– Vuonna 2003 reissaajaporukkaan liittyi Risto ja reissumme sai uuden, hauskemman ja vauhdikkaamman ulottuvuuden, Sirviö muistelee.
Alkuaikoina porukassa oli mukana vierailevia tähtiä, mutta myöhemmin tiimi on tiivistynyt edellä mainittuun kolmikkoon. Vuonna 2004 porukka sai lempinimen ”Raskas kalusto”.
– Oltiin vuonna 2004 seuraamassa Jymyn ja Kiteen välistä finaalisarjaa. Edellisenä päivänä hävityn ottelun jälkeen oltiin Joensuussa Hotelli Kimmelin aamupalalla lietsomassa Jymyä parempiin, voittavampiin suorituksiin. Aikansa sitä uhoamista kuunneltuaan pelinjohtaja Janne Vuorinen totesi: ”Eihän Jymyllä nyt ole mitään hätää, kun Raskas kalusto on paikalla heti aamusta”.
– Tämän, ehkä puoli-ivallisestikin lausutun toteamuksen jälkeen olemme kutsuneet itseämme Jymyn Raskaaksi Kalustoksi, Sirviö taustoittaa. Raskaalle kalustolle on sittemmin lanseerattu kiertopalkinto: Tahto -patsas, jonka kolmikko vuosittain ojentaa seuraavalle puheiden, maljojen ja muiden juhlallisuuksien kera.
Patsaasta löytyy kolmikon nimet. Patsas symbolisoi alun perin ahkeraa maanviljelijää, jonka täytyi poistaa pelloiltaan kaikki kivet voidakseen kylvää. Tämä sama ajatus sopii myös pesäpalloon ja Jymyyn, ja mikä sitten lopulta ratkaisee – Tahto.
Maistuvia muistoja löytyy myös Savolaiselta. Kertaalleen Jymyfanit laittoivat kolehdin kiertämään sotkamolaisen pizzerian terassilla ennen finaaliottelua, kun Tahkon kannattaja oli unohtanut lompakkonsa hotelliin Vuokattiin. Näin kerättiin rahaa ”onnettomalle urheilujuomiin” vuoden 1992 finaaleissa. Toinen kaukaisempi muisto liittyy vuoden 1995 päätösristeilyyn.
– Oltiin sukulaisten ja tuttavien kanssa risteilemässä. Meitä taisi olla peräti 15 kaikkiaan. Ennen illallista kaikki halusi hyttiin laittautumaan, mutta huoli oli kova saadaanko hyvät paikat Gaalailtaan. Hövelisti lupasin järjestää asian ja lähdin katselemaan yökerhon suunnille. Siellä sitten huomasin varattuja pöytiä pesiksestä tutuille nimille ja siitähän se ajatus sitten lähti. Pyysin baarimikolta A4:sia ja tussin. Rustailin pöytävarauksia ”Jarmo Hakkarainen / Sotkamon Jymy”. Jarmo oli tosiaankin meidän porukassa ja ihmeekseni pöytävaraukset toimivat, muistelee Savolainen hymyssä suin.
Syksyisten perinnereissujen oheistuotteena kolmikolla on ollut perinnepuhelut.
– Puhelut sai alkunsa siitä, kun halusimme kuulla tarkempaa ja syvällisempää analyysia pesäpallosta pelinä ja Jymyn otteista. Soitimme siis Asko ”Ipa” Tuhkaselle. Ipalle soitimme joka vuosi kunnes suru-uutinen hänen poismenostaan saavutti meidät. Puhelujemme kohteeksi ovat aikojen saatossa joutuneet tai päässeet useat pelaajat, muun muassa Jarkko Kokko, Jari Levänen, Unto Väisänen, Jari Määttä, Kari Myllyniemi, Toni Kohonen ja nimenkin meidän ryhmälle antanut Janne Vuorinen. Jokavuotisena soittokohteena paikkansa ovat ansainneet Marko Rasinkangas, Kari Kuusiniemi ja Olli Hartikainen. Pitää tässä yhteydessä jo lausua kohderyhmällemme seuraavat sanat: ”kiitos ja anteeksi”, Sirviö naurahtaa.
– Näiden perinnereissujen lisäksi Jymyn perässä on tullut tehtyä lukemattomia reissuja perheen ja ystävien kanssa ja kilometrejä auton mittariin on kertynyt. On siinä muutama lentoreissukin tullut tehtyä vuonna 2017 ja 2022 Espanjan Fuengirolaan. Jymyn lippua on tullut heiluteltua useammalla pesäpallokentällä ja jopa Tampereen keskustan kaduilla. Tulipa kerran lippua heiluteltua myös Tappara-Kärpät loppuottelussa. Ilokseni havaitsin, että pelaajatkin huomasivat, ettei kyseessä ole Tapparan lippu, vaan joku hienompi. Jymylipun heilutteluni on huomattu aina Gran Canarialla saakka.
Jymyn merkitys kaksikolle on äärimmäisen tärkeä.
– Kyllähän elämä olisi tyhjää ja tylsää ilman pesäpalloa ja Jymyä, unohtamatta hyviä vastustajia! Tunnen kyllä itseni uskomattoman etuoikeutetuksi, kun olen tähänastisen elämäni aikana saanut aikuisiällä todistaa 19 Jymyn Suomen mestaruutta. 1963 jäi vielä vaippojen vuoksi väliin, Savolainen tunnelmoi.
– Elämä Jymyfanina on jotain aivan ainutlaatuista. Se on tuonut tullessaan tunteen kuulumisesta johonkin isompaan, Jymyperheeseen. Se on antanut ilon ja joskus myös surun hetkiä, mutta päällimmäisenä on kiitollisuuden tunne, onneksi meillä on Sotkamon Jymy, Sirviö komppaa.
