Pelipäiväblogi: Tunne peli

Provokaatio pelikentillä herättää suuria tuntemuksia. Miksi näin toimitaan? Onko tämä välttämätöntä? Onko siinä mitään järkeä?

On ja ei.

Perimmäinen psyykkaamisen syy on koetella vastustajan henkistä kanttia, onhan henkinen puoli yhtä iso osa suoritusta kuin fyysinen suorittaminenkin. Piikittely kohdistetaan usein lähinnä pelaajan pelitaitoihin, kuten kuuluukin. Raisuihin ylilyöviin henkilökohtaisuuksiin meno on, no, kauniisti sanottuna vähemmän tyylikästä ja tarpeetonta.

Kokeneemmat pelaajat eivät näille puheille korviansa lotkauta. He ymmärtävät, että kyse on pelkästä pelistä: verbaalisesta tanssiinkutsusta.

Ei psyykkaaminen missään nimessä välttämätöntä ole, se on vain yksi osa peliä, oikein toteutettuna melko harmitontakin. Pesäpallolle omaleimaista on kova psyykkaus, joka korostuu syksyyn mentäessä. Pelin jälkeen lyödäänkin jo sitten kättä vastustajajoukkueen kanssa: pahat puheet jäävät tuomarin pillinvislausten väliin.

Voiko meistä kukaan kuitenkaan tosissaan väittää, ettei edes hieman salaa nauttisi näistä tulikuumista torikokouksista?

Välillä syntyy tunteenpurkauksia. Tunteenpurkauksista syntyy tarinoita, tarinoista jännittäviä otteluita, joskus jopa ikimuistoisia. Emme me kilpaurheilua pelkästään suoritusten takia seuraa, muutenhan meille riittäisi jo ainoastaan Superpesisjoukkueiden harjoitusten seuraaminen.

Pelaajat elävät pelissä täydellä sydämellä, sen takia noita tunteenpurkauksia on syntynyt, syntyy ja tulee syntymään. Niitä on turha kitkeä pois, sillä tunteetta tahkoavan pelaajan virkamiesmäisyyden aistii katsomokin. Me emme saa tarinoitamme. Tylsistymme. Toivomme peliin jännitystä.

Janoamme draaman kaaria, tasoihin ja ohi -tilanteita, altavastaajan yllätyksiä, räiskyviä tunteita, turpakäräjiä, joskus myös miehiä nokakkain. Kannattajien mielestähän usein paras voitto on tiukka, takaa-ajoasemasta kenties jopa viime hetkillä naarattu voitto, ehkä vielä kera muutaman herkullisen vastakkainasettelun. Vai voitteko kieltää?

Eräs ensimmäistä kertaa pesäpallokatsomossa tänä kesänä ollut naiskatsoja totesi aikuisten miesten tiuskinnan olevan hellyttävää ja jännällä tavalla kiehtovaa katsottavaa.

Kyseinen katsoja ei ymmärtänyt pelistä vielä mitään, mutta tunne välittyi ja se riitti. Kiinnostus peliin oli herännyt.

Kirjoittaja ei kannusta lukijoita idiotismiin, vaan rohkaisee ymmärtämään joukkuepelien lainalaisuuksia. Näillä pelaajilla on syvä palo lajiaan kohtaan. Hyvä maku on silti säilytettävä.

PS. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus sanoa, etteikö muut tahot saisi olla eri mieltä, sillä nuokin erimielisyydet synnyttävät herkullista spekulaatiota, joka tuo osaltaan lisää kiinnostavuutta sarjaan. Tilanne onkin siinä mielessä paradoksaalinen. Kaikkien esittäessä kiivaasti mielipiteitään, ollaan samaan aikaan oikealla polulla: laji ja sarja herättävät intohimoa sekä tunteita.

PPS. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Jimi Heikkisen kantaa.
Tai ainakaan hänen mielipidettään ei kysytty.

Eikun finaalipaikasta taistelemaan! Sotkamon ja Joensuun välinen kolmas välieräottelu alkaa Hiukan pesäpallostadionilla klo 15!

-Antti Haapasalo