Suomen mestareita kolmessa polvessa
Sotkamon Jymy voitti syyskuussa seurahistorian 21. Suomen mestaruuden. Samalla Vuoristen perheessä päästiin iloitsemaan uudesta Suomen mestarista, harvinaislaatuisesti jo kolmannessa polvessa.
Kun Sotkamon Jymy nosti Tampereen Kaupissa Pojan kohti harmaata Pirkanmaan taivasta, voitti 18-vuotias Aatu Vuorinen ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Vuoristen perheessä mestaruuksien vuoleminen on ollut tuttua: Aatun isä Janne Vuorinen voitti urallaan 11 Suomen mestaruutta, joista yhdeksän pelaajana ja kaksi pelinjohtajana. Aatun ukki Pasi Vuorinen puolestaan oli voittamassa Jymyn seurahistorian ensimmäistä Suomen mestaruutta vuonna 1963.
Vuoristen perheessä urheilu ja pesäpallo on kulkenut isältä pojalle, vaikka jälkipolville kansallispeliämme ei olekaan tuputettu. Kun Janne syntyi vuonna 1970, oli Pasi-isä lopettanut jo oman aktiiviuransa. Myös Jannen peliura oli jo ennättänyt päättyä, kun Aatu-poika putkahti maailmaan loppuvuodesta 2005. Janne perkasi lapsuudessa lehtileikkeitä, joissa kerrottiin isän otteista pesäpallokentillä ja Aatu puolestaan on kuluttanut 90-luvun pesäpalloklippejä YouTubesta.
Pesäpallo on tietysti ollut perheessä kiivas puheenaihe aina tähän päivään saakka. Eikä loppua näy, sillä Aatu on vasta uransa alkutaipaleella. Ennen Sotkamoon muuttoa Karjalassa syntynyt Pasi vaikutti Kymenlaaksossa ja pelasi Kouvolan Pallonlyöjien riveissä. Opettajaksi valmistuttuaan hän sai pääsarjaan nousseen Sotkamon suunnalta työtarjouksen. Kouvolalla oli elokuussa 1959 vierasottelu Kainuussa, johon Pasi matkusti joukkueen mukana ja aloitti seuraavana päivänä työt Sotkamossa.
– Minä olen leikkisästi sanonut, että minä olen vieläkin sillä samalla pelireissulla, Pasi Vuorinen naurahtaa nojatuolissa istuen.
Kun talon vanhimmalta kysellään noista vuosista, nousee kasvoille hymynkare.
– Meillä natsasi aika hyvin vuoden 1963 joukkueen kanssa, Vuorinen kuvailee ja luettelee päälle, kuinka moni kanssapelaajista oli saanut pedagogisen koulutuksen.
– Joukkueessa oli todella taitavia mailan käyttäjiä, urallaan pääosin kärkimiehenä pelannut konkari lisää.
Pasi muistelee mielellään matkaa kauden viimeiseen otteluun Varkauteen: voitolla irtoaisi Suomen mestaruus, mutta jännitystäkin oli ilmassa. Pystyisivätkö sotkamolaiset pelaamaan ykkösrosterillaan pienistä loukkaantumisista huolimatta? Vastustaja oli kuitenkin analysoitu hyvin, eikä Pasin sanojen mukaan ”Jymyllä ollut lopulta mitään hätää”. Pasi, joka ei ollut aiemmin vielä syöksynyt, syöksyi heti pelin alussa ykköselle, vaikkei olisi ollut tarvettakaan.
– (Joukkueenjohtaja) Heinäsen Yrjön vaimo Elma oli todennut katsomossa, että: ”nyt ne on tosissaan!”
Ensimmäisen mestaruuden juhlat olivat myös sen näköiset. Joukkue kävi aterialla Kuopiossa. Viikkoa myöhemmin Sotkamossa pelattiin Mestarit-Muu Suomi ja kylällä oli juhlatilaisuus, jossa onnittelupuheen piti myös Tahko Pihkala.
Uran jälkeen Pasi siirtyi siviilielämän pariin ja panosti arkityöhönsä opettajana. Siitä huolimatta pesäpallo kulki vahvasti mukana, kun koulun joukkueiden kanssa kilpailtiin paremmuudesta. Pesäpalloa hän on kuitenkin seurannut sivusta herkeämättä, luonnollisesti poikansa ja pojanpoikansa kautta.
– Peli on kehittynyt huimasti. Se ei ole enää sellaista pallon lyöntiä ja kopittelua, vaan koko ajan tapahtuu jotain ja aina pitää olla valppaana.
Isänä ja isoisänä Pasi katsoo jälkipolviaan ylpeydellä.
– Molemmilla homma on mennyt niin sanotusti nappiin, ja tunnen siitä määrätynlaista ylpeyttä.
Paljon nähnyt pesismies kuvailee perhe-elämän olleen aivan tavallista, eikä pesäpallo ole vallannut liikaa tilaa arjesta. Pikemminkin päinvastoin, kotona on keskusteltu kaikesta muusta kuin pesiksestä, ja tietysti vanhempina on katsottu koulunkäynnin päälle ja muita arkisia asioita. Kuitenkin sydän on sykkinyt lopulta pesäpallolle, ja myöhemmällä iällä Pasi on päässyt seuraamaan ensiksi poikansa otteita ja nyt myös lapsenlapsensa.
(Tässä vaiheessa haastattelua pöytään saapuvat kahvit ja kahvileivät, ja Pasi siirtää puheenvuoroa seuraavalle polvelle, sillä on ollut omien sanojensa mukaan itse äänessä jo vähän liikaa).
Janne kuvailee asetelmaa mielenkiintoiseksi ja on tietysti iloinen siitä, että kovalla intohimolla pesikseen ja harjoitteluun suhtautuva poikansa on päässyt maistamaan arkea Jymyn joukkueessa ja nyt myös sitä menestysputkea, joka alkoi 1990-luvun alussa. Janne nousi ryminällä Jymyn edustusjoukkueeseen muutamien samanikäisten pelikavereiden kanssa 1980-luvun puolivälin jälkeen.
– Minulle sattui hyvä sauma siinä, kun Jymy teki uutta tulemista ja pääsin mukaan joukkueeseen erittäin hienoon aikaan. Pitkään sain olla mukana pelaajana ja siihen päälle vielä pelinjohtajana.
Isänsä tapaan Janne on saanut peliuran jälkeen seurata poikansa otteita, ja olla välillä jopa vähän valmentajankin roolissa Aatun juniorijoukkueissa.
– Tämä on ollut todella iso juttu koko meidän perheellemme. Sanotaan näin, että on ollut erittäin hienoa olla kolmessa polvessa osa sitä huikeaa tarinaa, mitä Jymy on tehnyt.
Aatu komppaa vieressä. Hän on seurannut samoja jalanjälkiä, mutta on saanut aivan itse sytyttää mielenkiinnon pesistä kohtaan.
– Totta kai näillä tässä vieressä on varmasti ollut vaikutusta asiaan, mutta ainakin omalla kohdalla se on lähtenyt siitä, että olen ollut kiinnostunut pesiksestä ja sitä kautta on syttynyt rakkaus tätä lajia kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin idoleita minulle.
Nuorimmalla Vuorisella on nälkää kehittyä, menestyä ja kasvaa pelaajana.
– Vaikka tässä nyt niin sanotusti kolme mestaria on, niin en minä vielä koe omalla kohdalla sitä niin. Minä haluan vielä saavuttaa enemmän ja olla isompana osana joukkuetta.
Kolmen lapsen isänä Janne kehuu Sotkamoa ympäristöä, missä monien lajien harrastaminen on mahdollista. Kaikki hänen lapsensa ovat saaneet kokeilla eri lajeja, mutta myös pesäpallon harrastamisen sen kaikissa hienouksissaan leireineen päivineen. Vaikka Janne seuraa paljon Aatun otteita ja muutenkin pesistä, niin hän on kuitenkin malttanut olla keskustelematta aiheesta liikaa. Ainakin aloitteellisena osapuolena.
– Aatu on meistä enemmän kiinnostunut keskustelemaan ja spekuloimaan, niin siinä analysoidessa saa kyllä ihan täyden annoksen pesiksestä, pitkän päivätyön lajin parissa tehnyt Janne naurahtaa.
Janne on silminnähden iloinen siitä, että koko kolmikko on päässyt edustamaan Jymyä ja saanut elää pesäpalloelämää Sotkamossa.
– Kyllähän Jymy itsessään, organisaationa ja historian kaarena on ihan huikea juttu. Tuntuuhan se hyvältä, että on saatu olla pieni osa Jymyn historiaa.
Pasi nostaa päätään nojatuolista ja haluaa palata hetkeksi Aatun lapsuuteen, kun Vuoriset asuivat Vuokatissa. Saman kadun varrella asui myös Kuosmasia ja Huotareita.
– Aikamoinen otos huippupesäpalloilijoita ja myöhemmin pelinjohtajia siellä asui ja kun nyt katsotaan myös heidän jälkipolviansa, niin paljon on tullut hyviä pelaajia, Pasi muistuttaa ja luettelee ääneen Aleksanterin, Nellin, Samuelin, Kallen ja tietysti myös Aatun nimet.
Samalla keskustelu virkoaa ja kääntyy nopeasti siihen, miten tärkeäksi on aina koettu se, että joukkueessa pelataan saman kylän poikien kesken.
– Niin se oli meidänkin aikaan, komppaa Janne. Sirviön Sämpyn ja muiden kanssa oltiin samoilla luokilla, samoissa joukkueissa ja yhdessä kasvettiin. Tietysti se on myös pienen paikkakunnan etuja.
Keskimmäinen keskustelutuokion Vuorisista korostaa vielä äärimmäisen kovaa suoritusta, miten Jymy on pysynyt kilpailun huipulla lajissa 35 vuoden ajan.
– Mielestäni Jymyn erottaa monesta muusta joukkueesta yli lajirajojenkin se, että seurajohdossa on vankka näkemys siitä, miten lajia pelataan oikeasti huipulla. Sieltä se sitten valuu alaspäin, niin onhan se mieletön tarina. Eikä loppua näy.
